Toisen muistamista ja menneiden vuosien muistelemista se ei silti estänyt. Katselin koneeltani vanhoja kuvia kaikenlaisista yhdessä tehdyistä reissuista ja vuosiin mahtuneista tapahtumista. Mukavia muistoja on ihan valtavan paljon.
Mutta on yhteisiin vuosiin mahtunut muitakin kuin onnenkyyneleitä. Olisi tekopyhää väittää, ettei koskaan ole mennyt huonosti. On mennyt. On ollut pahaa mieltä, mykkäkoulua ja tiuskimista. Yleensä riita on saatu aikaan ihan mitättömistä asioista, kuten mystisesti pyykin seasta kadonneista sukista tai kodin yleisestä sekamelskasta. Ja kun pää on saatu auki, niin samalla sitä tulee sanottua kaikki muukin mielen päällä pyörinyt. Kärpänen saa silmän räpäyksessä härkäsen mittasuhteet ja sota on valmis.
Mutta tässä sitä silti edelleen ollaan ja vahvasti yhdessä. Olen tullut siihen lopputulokseen, että viha ja rakkaus ovat sukulaisia toisilleen. Jos ei koe tunteiden ääripäitä, ei tunnu miltään. Ja kuka nyt laimeasta kahvista tai kuplattomasti limusta tykkäisi.
Antaa siis räiskyä vaan, entiseen malliin. Ja vaikka pappia ja seurakuntaa ei olekaan näköpiirissä, niin sanottakoon se nyt 14. kerran. Tahdon. Vieläkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti