Heilun hullun lailla rätti kädessä. Jynssään keittiön pöytää, kaapin ovia ja jääkaapin pintaa, joka on täynnä jotain ihme tahmaa. 13-vuotias makaa sohvalla puhelin kädessä. Pyydän ystävällisesti kaivamaan imurin kaapista ja ryhtymään töihin. "Miks mä aina", on vastaus ilman, että katse irtoaa puhelimesta. Mutisen jotain tulikivenkatkuista ja jatkan jynssäämistä. Odotan, että heppu tarttuu toimeen.
Mutta ei.
Toisella kerralla pyyntöni ei tule enää niin ystävälliseen sävyyn. Kaveri nousee, raahustaa kaapille ja ottaa sieltä imurin. Laittaa nappeja korviinsa ja on aloittamassa työn juuri sellaisella laiskan pulskealla "onkstosiaanpakko" -ilmeellä, joka ärsyttää niin paljon, että ilmoitan, että ei ole pakko. Nappaan imurin omaan käteeni ja sanon, että ihan lähitulevaisuudessa ei tarvitse odottaa viikkorahaa tai esittää muitakaan rahanarvoisia pyyntöjä.
Ja siitäkös se riemu vasta repeää. Murrosikäisen kiukku ja suurin piirtein koko opittu sanavarasto puhkeavat ilmoille tismalleen sillä sekunnilla. "Just olisin aloittanut, mutta tulit siihen huutamaan, oot ihan (piip)" ja sitten ulko-ovi jo pamahtaakin kiinni.
Että sillälailla.
Imuroin talon ympäriinsä ja ryhdyn ruoanlaittoon. Jauhelihaa paistaessa jo kaduttaa. Pitikin taas provosoitua ja huutaa. Niin kuin siitä olisi ikinä mitään hyötyä. Ja mihin se nyt oikein meni? Puhelinkin jäi pöydälle, ihme kyllä.
Työnnän makaronilaatikon uuniin ja alan jo vähän huolestua. Kurkkaan takapihalle. Pyöräkin on poissa. Voi hitto.
Viiden minuutin päästä takaovi käy. Sisään pöllähtää hikinen ja astetta lauhkeamman oloinen poika.
"Missä sä oikein olit?"
"Poljin kolme kertaa Kariston ympäri (15 kilometriä). Anteeks. Onks vielä jotain siivottavaa?"
Sellainen sunnuntaiehtoo. Rauha maassa ja koti siivottuna. Ja kohta syödään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti