pärnu

pärnu

perjantai 2. syyskuuta 2016

Elämäni kappaleet

Olin viime lauantaina lauluyhtye Rajattoman ja Sinfonia Lahden yhteiskonsertissa Lahden Sibeliustalossa. Vaikka Rajaton onkin tosi hyvä, niin suurin syyllinen konserttielämykseen oli sellisti-ystäväni Antero, joka oli hommannut vapaaliput minulle ja muutamille kavereille. Abban biisit olivat todella upean kuuloisia suuren sinfoniaorkesterin säestäminä.



Yksi kappaleista sai kyynelet nousemaan silmiin, vaikka iloinen onkin. Dancing Queenista tulen aina muistamaan edesmenneen isäni ja yhden tietyn hetken 20 vuoden takaa.

Istuin bussissa matkalla Nastolan Uudestakylästä Lahteen. Kävin ylioppilaskirjoitusten jälkeisenä syksynä muutaman iltalukion kurssin, joiden jälkeen kävin uudelleen kirjoituksissa korottamassa kielten arvosanojani.

Bussissa kuunneltiin aina Radio Ysiysiä vai oliko se sittenkin 96.6. Lahden paikallisradiota kuitenkin. Siinä bussin ikkunasta ulos tuijotellessani kuulin, kuinka isäni soitti radiolähetykseen ja toivoi Dancing Queen-kappaletta juuri sinä päivänä 18 vuotta täyttäneelle tytölleen.

En unohda sitä ikinä.

Konsertin jälkeen heräsin miettimään muita elämäni kappaleita ja artisteja.



Kun olin ihan pikkutyttö, ajelimme koko perheen kanssa usein autolla Pyhäntaalta Nastolan kirkonkylälle. Vanhassa Taunuksessa oli kasettisoitin, jossa soitettiin silloisia Suomi-hittejä. Kake Randelinin Kop kop kop (avaa hakas) ja Nisa Sorayan Huone 105 olivat siskoni ja minun muodostaman takapenkin kuoron lempikappaleita. Varsinaisia lastenlauluja!

Oravan laulun (makeasti oravainen jne....) esitin toisen luokan kaksiosaisessa joulujuhlassa kahteen otteeseen yksin koko auditoriolle. Se on painunut muistin perukoille lähinnä kauhistuttavana kokemuksena.

Ensimmäisessä esityksessä minulla ei ollut mikrofonia ja jouduin pinnistelemään äänijänteeni äärimmilleen, jotta ääneni kantoi  opettajan pianosäestyksen yli. Toisella kertaa sain eteeni mikrofonin, johon laulaminen oli ensikertalaiselle melkoinen kokemus sekin.



Ala-asteen musiikkikerhossa laulettiin Suomi-iskelmää ja poppia. Musiikin opettajani ja kerhon vetäjä oli selostajalegenda Antero Mertaranta. Katri Helenan Lintu ja lapsi, Juicen Viidestoista yö ja iki-ihana Hymni rakkaudelle ovat suloisia muistoja kolmannelta luokalta.

Rajaton-konsertissa soineesta Abban "One of us"-kappaleesta tuli mieleen Rednexin versio ja yksi teinirakkaus, joka päättyi surun kyyneliin. Oi niitä aikoja!



Isäni ei ollut laulumiehiä, mutta jos hän jotain vihelteli, niin se oli Frank Sinatraa tai Elvistä. Frankin That's Life, New York, New York ja Something Stupid tuovat nekin mieleen hänet.

Bryan Adamsin Heaven on puolestaan Simon ja minun kappale. Siihen kiteytyy paljon yhteiselomme alkuvuosien ihanaa huumaa. Sami Saaren Ainutkertainen oli häätanssimme ja se toimii edelleen hyvän  mielen tuojana.

Kun Miska syntyi, fanitin suuresti Yö-yhtyettä. Ihmisen poikaa tuli kuunneltua varmasti enemmän kuin mitään muuta. Sen sanat olivat niin osuvat.

Jos nykyisin intoudun laulamaan karaokessa, on kappaleeni Charlie Chaplinin Smile tai Jonna Tervomaan Rakkauden haudalla. Niissä on yhtä aikaa jotain niin kaunista ja surumielistä.

Tämä kesä jää mieleen Reino Nordinista. Kato mua silmiin on paras biisi aikoihin! Sitä on hoilotettu ja tanssittu ihan loputtomasti.

Musiikilla on kyllä mahtava voima. Saa nähdä, millaisia muistoja tulevien lempparibiisien ympärille kietoutuu.











Ei kommentteja:

Lähetä kommentti