Mutta miksi ihmeessä? Onko melkein nelikymppisen
perheenäidin intohimoisessa treenaamisessa mitään järkeä?
Minun kohdallani nälkä on niin sanotusti kasvanut syödessä.
Kahdeksan vuotta sitten ystäväni sanoi ilmoittautuneensa maratonille. Kun
kuuntelin hänen innostunutta tarinointiaan harjoittelusta ja tulevasta
maratonista, päätin tehdä saman. Minäkin juoksisin maratonin! Olin
harrastanut kilpaurheilua koko lapsuuteni, mutta maratonpäätöstä edeltävään
kymmeneen vuoteen en ollut tehnyt juuri mitään. Paitsi töitä ja lapsia. Miska
oli tuolloin 5- ja Mette 2-vuotias.
Juoksin säännöllisesti kolme-neljä kertaa viikossa koko
maratonia edeltäneen syksyn ja kevään. Toukokuun lopussa lähdimme laivalla
Tukholmaan kohti ihka ensimmäistä maratonia. Juoksuni sujui hyvin aina 23
kilometriin asti. Sitten oikean polveni sivustaan iski viiltävä kipu.
Sellainen, joka pakotti ensin hiljentämään, sitten kävelemään, ontumaan ja
lopulta keskeyttämään.
Pettymys oli hirmuinen. Olin nähnyt lukemattomia valveunia maratonin viimeisistä kilometreistä ja loppusuoran hurmoksesta, joka jäi nyt tyystin kokematta. Laivamatkalla kotiin varasin jo aikaa lääkärille ja fysioterapeutille. Halusin jalan nopeasti kuntoon, jotta voisin yrittää syksyllä maratonia uudemman kerran.
Juoksijan polveksi diagnosoitu polvivaivani parani kahdessa
kuukaudessa sellaiseen kuntoon, että uskalsin asettaa varpaani elokuisen Helsinki City
Marathonin lähtöviivalle. Simo lähti mukaan jäniksekseni ja tsemppaajakseni.
Edes jatkuva sade, kymmenen asteen lämpötila ja navakka
tuuli eivät latistaneet iloani, kun ohitin 30 kilometrin kyltin. Pala nousi väkisinkin
kurkkuun, kun tajusin, että polveen ei satu yhtään ja että tänään minä pääsisin
maaliin. On käsittämätöntä, miten valtavan tunnemyrskyn sitä voikaan kokea oman
päänsä sisällä pelkästään yhden juoksun aikana ja takia.
Itsensä ylittämisen tunteeseen jää koukkuun.
Tuon ensimmäisen maratonin jälkeen olen juossut 10 maratonia lisää ja parantanut aikaani yli tunnilla. Edelleen mietin aina silloin tällöin, missä juoksisin seuraavan maratonini. Tukholma, Berliini, Pariisi ja Firenze on jo nähty. Ainakin New Yorkin ja Lontoon maratonit olisi hienoa juosta, sitten joskus, kun triathlonkärpäsen purema on laskenut riittävästi.
Innostuin triathlonista viitisen vuotta sitten Simon
vanavedessä ja ainakaan vielä kyllästymisen merkkejä ei ole näkyvissä. Olen
saanut lajin parista ystäväjoukon, jonka kanssa on ilo käydä uimassa,
juoksemassa ja pyöräilemässä. Koska työni on hyvin itsenäistä, nautin, kun saan
jakaa päivän tapahtumia ja vaihtaa kuulumisia melkein joka ilta parhaiden kaverieni
kanssa. Itse asiassa en tee montaakaan harjoitusta viikossa yksin. Lähes aina
mukanani on joku, jonka kanssa tulee terapoitua päätä ja rasitettua ruumista.
Se on valtavan suuri rikkaus!
Harjoittelen ja kilpailen, koska haluan kehittyä ja
saavuttaa itselleni asettamani tavoitteet. Kilpailuista saan sellaista jännitystä,
itsensä koettelemisen, piinaamisen ja voittamisen iloa, jota muutoin melko
tasaisesti eteenpäin rullaava arki ei tarjoa.
Ja se endorfiinihumala, jota liikunnasta parhaimmillaan saa - siihen olen totaalisen koukussa. Kehoni kaipaa säännöllistä hikoilua ja hengästymistä, ja niiden mukanaan tuomaa hyvää oloa.
Ja se endorfiinihumala, jota liikunnasta parhaimmillaan saa - siihen olen totaalisen koukussa. Kehoni kaipaa säännöllistä hikoilua ja hengästymistä, ja niiden mukanaan tuomaa hyvää oloa.
Kai sitä voisi huonompiakin addiktioita olla kuin tämä.
Treeniblogini löytyy osoitteesta: tarutreenaa.blogaaja.fi.
Treeniblogini löytyy osoitteesta: tarutreenaa.blogaaja.fi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti