Lapsena luin kaikki Neiti Etsivät, Viisikot ja Merja Jalon heppakirjat. Lukioikäisenä kahlasin läpi Agatha Christien ja Stephen Kingin tuotannon ja tietenkin Sinuhe Egyptiläisen.
Nykyisin lukemiseni painottuu loma-aikoihin tai pitkiin
automatkoihin ja tiettyjen lempikirjailijoideni uutuuskirjoihin. Viime kesänä,
vaikka en lomaa paljon pitänytkään, ahmin ihanan monta ja hyvää kirjaa, jotka
pistin sittemmin kiertoon. Olen lukenut likipitäen kaikki Varekset, Läckbergit,
Janssonit, Kepplerit ja Jungstedit. Viime kesänä löysin Timo Sandbergin Lahteen
sijoittuvat dekkarit, joiden toinen päähenkilö ja komisario Heittolan rakkaus
on nimeltään Taru. Iso plussa!
Olen laiska käymään kirjastossa ja yleensä ostan kirjani
Karisman Citymarketin kirjaosastolta. Lukemiseni käy siis jonkun verran
kukkarolle, mutta pidän sitä investointina itseeni. Enemmin ostan hyvän kirjan
kuin uuden paidan.
Olen monesti sanonut, että Karismassa olisi minulle kaikki
tarpeellinen, jos sieltä löytyisi kirjakauppa. Se on ainoa liike, jonka takia
ajan silloin tällöin Lahden keskustaan. Cittarin kirjaosasto on kuitenkin
uudistunut niin monipuoliseksi, että keskustareissuja tulee tehtyä yhä harvemmin. Uutuuskirjat
ilmestyvät sinne samaan aikaan kuin kirjakauppoihin.
Pari viikkoa sitten valmistauduin Vuokattiin
suuntautuneeseen automatkaan tutustumalla jälleen kaupan kirjaosaston
tarjontaan. Mukaani tarttui kaksi kirjaa: Carl-Johan Vallgrenin Varjopoika sekä
Jojo Moyesin Jos olisit tässä.
Ensin mainittu oli juuri niin jännittävä kuin kirjan
takakannessa luvattiin. Kirja tempaisi mukaansa heti ensi riveiltä niin, ettei sen lukemista olisi
malttanut lopettaa lainkaan. Loppuhuipennus ja kirjan ”pahis” olivat kuitenkin
ennalta arvattavissa, joten siitä pieni miinus.
Kaunis kansi ja viime kesänä luettu tarinan ensimmäinen osa
saivat minut tarttumaan Jojo Moyesin uutuuteen. ”Jos olisit tässä” oli aavistuksen
pliisu jatko Moyesin ”Kerro minulle jotain hyvää”-tarinalle. Kirjan loppu jäi
sen verran auki, että oletettavasti sarja saa myös kolmannen osan. Sen verran
kiinnostunut olen kuitenkin Louisa Clarken tarinasta, että todennäköisesti tulen lukemaan
myös sen.
Työni puolesta luin vihdoin keittiöni nurkassa jo pitkään
olleen ”Sokeritonta ruokaa”-kirjan, joka on täynnä herkullisia ja sokerittomia
reseptejä. Osa niistä on sellaisia, joita tämäkin tumpelokokki uskaltaa
kokeilla! Kirja on mainio opus etenkin niille, jotka taistelevat kroonista sokerihampaan kolotusta vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti