pärnu

pärnu

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Läheltä piti

Eilinen aamu saa vieläkin palan nousemaan kurkkuun. Oli nimittäin hiuskarvaakin lähempänä, että maailmassa olisi nyt yksi Taru vähemmän.

En ole koskaan ajanut autolla kolaria. Työni puolesta olen ajanut useita kymmeniä tuhansia kilometrejä, enkä koskaan ole epäröinyt hypätä rattiin. Tuntuukin kornilta, että jos eilinen läheltä piti- tilanne oli päättynyt silmän räpäystä aiemmin rysähdykseen, se olisi tapahtunut oman kotikadun päässä. Ja ihan omasta syystä.

Sain eilen aamulla Miskalta viestin, että reppu unohtui bussiin. Äitinsä poika, kamat hukassa useammin kuin tallessa. Soitin Lahden Liikenteelle ja aloin selvittämään repun liikkkeitä. Pian sieltä soitettiinkin takaisin ja kerrottiin, että reppu päätyisi saman linjurin kyydissä Karistoon puolessa tunnissa.

Hyppäsin siis autoon hakeakseni repun ja viedäkseni sen pojalle kouluun. Pysähdyin kadun päässä olevaan T-risteykseen ja katsoin vasemmalle, josta ei tullut ketään ja sitten oikealle, josta olikin tulossa pakettiauto. Odotin sekunnin, että pakettiauto ehtisi mennä ja käännyin sitten sen perään.

Juuri kun olin polkaissut kaasua, havaitsin sivusilmällä, että vasemmalta puoleltani oli tulossa kovaa vauhtia iso maastoauto kohti oveani.

Sekunnin sadaosassa polkaisin kaasun pohjaan ja ehdin rimaa hipoen alta pois. Näin takapeilistä, kuinka maasturi teki korjausliikkeen ja palasi vähän heittelehtien takaisin kaistalle. Minä tärisin ratin takana kuin haavan lehti ja olin aivan shokissa. Se oli niin lähellä!

En ymmärrä, miksen katsonut risteyksessä uudestaan vasemmalle. En kerta kaikkiaan ymmärrä. Ehkä olin ajatuksissani tai sitten vain kuvittelin, että pakettiauto meni ohitseni niin nopeasti, ettei siinä ajassa ketään olisi ehtinyt tulla vasemmalta. Kyse oli kuitenkin vain sekunnista tai kahdesta. Joka tapauksessa vika oli täysin minun. Suuret pahoittelut sille maasturikuskille, joka oli joutua tieten tahtoen kolariin. Säikähdys oli varmasti yhtä suuri hänelläkin.

Koko eilisen illan mietin, miten huonosti olisi voinut käydä. Kun ajokortti on ollut taskussa jo yli 20 vuotta, niin liikenteessä tulee liikuttua jo vähän turhankin löysin rantein. Helposti unohtuu, kuinka suurta vahinkoa siellä voi saada aikaan itselleen ja muille. Ja ihan vaan siksi, että ajelee omissa ajatuksissaan puoli huolimattomasti.

Vaan eipä ajele enää. Eilinen oli kyllä hyvä muistutus siitä, kuinka kaikki voi muuttua yhdessä silmän räpäyksessä. Onneksi olen tässä vielä asiasta kertomassa. Olisi voinut käydä paljon huonomminkin.










Ei kommentteja:

Lähetä kommentti